Ei.

Tiedän jo tätä kirjoittaessani, että valtaosa lukijoista tulee olemaan kanssani eri mieltä, mutta tämän blogin kanssadiktaattorina tuuttaan silti tämän tekstin ulos. Pakersin jokin aika sitten päätökseen Riikka Pulkkisen kehutun kirjan Totta. Kirjoitin verbin pakertaa, koska sitä kirjan lukeminen todella oli. Vaikka kirja oli ehdottoman taidokkaasti - suorastaan maalailevasti - kirjoitettu, oli sivujen läpi pääseminen kuin piimässä kahlaamista.

Eräs syy vaikealukuisuuteen on kirjan aihe. Se käsittelee koskettavalla tavalla kuolemaa, rakkautta, perhesuhteita ja luopumista. Tämän vuoksi kirjaan oli vaikea tarttua ilman asiaankuuluvan vakavaa fiilistä. Kirjassa oltiin niin diipeillä keloilla, että kevytmielisesti sen lukeminen olisi tuntunut melkein pyhäinhäväistykseltä hahmoja kohtaan. Kirjassa hahmot ovat pohdiskelevia, päivät läpikuultavia ja aika kerroksellista. Pulkkinen maalaa herkkää kuvaa hauraista ihmisistä, riisuu hahmonsa henkisesti paljaiksi lukijalle ja tekee tämän käyttäen lähes runollisen kaunista kieltä. Pulkkinen tarkastelee moniulotteisesti ihmisluontoa ja tekee siitä älykkäitä ja välillä kipeän karujakin huomioita.

Mutta. Tämän näkisin myös toisena syynä siihen, miksi koin lukemisen niin vaikeaksi. Olin välillä lähes kiusaantunut hahmojen mielenliikkeistä, heidän tunnelukoistaan ja painolasteistaan. Kirjassa tunnettiin niin vahvasti kaikki, että hiukan (paremman sanan puutteessa) ärsyynnyin. Joskus valo nyt vaan on valoa, kesä on kesä, himoa on himoa ja ihminen tekee valintoja. Eikä mitään sen ihmeellisempää.

Nyt voitte siis syyttää allekirjoittanutta estoisuudesta, kyvyttömyydestä ymmärtää kauneutta ja ties mistä, mutta en todennäköisesti tule tarttumaan Pulkkisen muihin kirjoihin ainakaan lähitulevaisuudessa. Tottan lukeminen tuntui samalta kuin katsoisi perisuomalaista elokuvaa. Kai tiedätte: sitä, missä on kesien yöttömiä öitä, pitkiä hiljaisuuksia, täynnä sanoja olevia katseita, tukahtuneita tunteita, alastomuutta, vihaa - ja lopuksi joku kuolee ja kaikki ovat hiljaa ja kameran kuva liukuu horisonttiin melankolisen jousisoittimen laahatessa hiljaa taustalla.

Vaikka Totta onkin monilla tavoin hyvä kirja, en voi sivuuttaa yllä kuvattuja tunteitani kirjaa lukiessa. Täten en appruuvaa kirjaa, vaan liitän alle vihaisen hylkeen. Kas näin:

Riikka Pulkkinen: Totta (2010) Otava.

Musiikkisuosituksena on unettava Norah Jones -  Come away with me.

Koljatti

Jari Tervon teokset eivät ole koskaan pahemmin huudelleet minulle kirjaston hyllyiltä, vaikka Uutisvuotoa katsellessa olen herran jutuille naureskellutkin. Viimeksi etsiskellessäni kirjastosta luettavaa käteeni kuitenkin tarttui Tervon teos Koljatti (2009) ja päätin jopa kantaa sen mukanani kotiin. Halusin selvittää onko Tervo todella kaiken hehkutuksen arvoinen.

”Venäjän-neuvotteluja koskevat pro memoriat olivat niin samankaltaisia: otetaan rakentavassa hengessä esiin itärajan kymmenien kilometrien pituiset jonot, torjutaan venäläisten esittämä viisumipakosta luopuminen sortumatta kuitenkaan kertomaan miksi: siksi että Helsingin rautatieasemalla notkuisi kohta kymmenentuhatta pietarilaista rikollista. Pian ne ilmoittaisivat että niitä kohdellaan kaltoin. --- Kohta Putin ilmoittaisi televisiossa saaneensa vetoomuksia Suomessa asuvalta venäläisvähemmistöltä. Vaatisi neuvotteluja. Tätä siis vältetään. Samoin vältetään yhteisiä sotaharjoituksia siinäkin tapauksessa, että niitä tarjotaan rauhanturvaamisharjoitusten nimellä. Todetaan, että kansainvälisistä sopimuksista olisi hyvä pitää kiinni. Etsitään uusia yhteistyön kohteita. Niitä ei löydetä. Allekirjoitetaan sopimus joka poistaa maitten välisestä byrokratiasta yhden pykälän, mutta lisää sitä tällä juuri allekirjoitettavalla. Kätellään. Syödään lounas. Kohotetaan malja. Juomatta sitä. Otetaan yhteiskuvat. Yritän näyttää niissä mahdollisimman lyhyeltä. Valehdellaan tiedotustilaisuudessa. Media vaihtaa meidän valheemme omiin valheisiinsa ja levittää ne. Siinä se. Nähdään taas.”

Koljatti osoittautui satiiriksi politiikasta, yhteiskunnasta ja etenkin siitä miten media politiikkaa ja poliitikkoja käsittelee. Päähenkilönä on kovasti todellista ex-pääministeriä muistuttava Pekka Lahnanen, joka suurimmaksi osaksi toimii myös kirjan kertojana. Lahnanen on kaksimetrinen, keskustalainen, raitis ja tavallisen tylsä suomalainen mies, jolla on ex-vaimo ja pari aikuista lasta. Yksityiselämän sotkut ovat syöneet miehen uskottavuutta, mutta vallankahvassa olisi silti pysyttävä. Lahnanen nukkuu liian vähän ja kokee olevansa voimaton sanomaan ja tekemään mitään. Hän on Suomen kaikkien aikojen harmain pääministeri, joka on kuitenkin päätynyt kolmekymmentä kaksi kertaa valtakunnan hävyttömimmän juorulehden kanteen.

”Tervehdittiin kättelemällä Viron pääministerin kanssa. Raja kulki Schleswig-Holstenissa. Sen eteläpuolella kasvatettujen kanssa joutui halaamaan tai suutelemaan. Ensimmäisen vuoden pääministerinä pelkäsin monta päivää etukäteen kokousten alkuseremonioita. Tunsin itseni idiootiksi: muut keskustelivat ja nauroivat, minä seisoin yksin ja liian pitkänä, tuulivoimaa miettien. --- Puhun vain jos on asiaa. Hymyilen jos huvitun. Nyt olen seisonut keskellä näitä välimerellisiä lastenkutsuja kohta kahdeksan vuotta tuppisuuna, ja siihen on totuttu.”

Kuvitteellisen pääministerin lisäksi kirjassa esiintyy myös liuta todellisia poliitikkoja. Koljatti ilmeisesti aiheutti jonkinlaisen kohun ilmestyessään juurikin tuon todellisuuslinkkinsä takia. Tuolloin media teki aivan niin kuin Tervon kirjassakin: kärpäsestä tehtiin härkänen ja kaikkea pitää ylitulkita. Toki kirjassa sanotaan suoraan mielipiteitä poliitikoista, mutta kyseessä on loppujen lopuksi vain fiktiivisen päähenkilön mielipiteet, vaikka niistä totuuden siemen löytyisikin. Koljatti hyödyntää kiinnostavasti minäkertojan subjektiivista maailmankuvaa – siihen ei voi aina luottaa, eikä se aina ole ainoa totuus. Lahnanen ei esimerkiksi nuku tarpeeksi ja se näkyy myös hänen kertomuksessaan: unikuvat vaikuttavat vaeltaneen myös pääministerin todellisuuteen. Muutama kirjan sivuhahmoista toimii myös kirjan kertojina. Nämä muut kertojat näkevät tapahtumat ja pääministeri Lahnasen hyvin eritavalla kuin päähenkilö itse. Minäkertojan subjektiivinen näkemys ihmisistä ja maailmasta antaakin mielestäni kirjailijalle (taiteellisen) vapauden sanoa todellisistakin poliitikoista mitä haluaa.

”Sarkozy tutki kännykkäänsä minun puheenvuoroni aikana. Hän tekee aina niin ja pitää huolen, että myös muut huomaavat sen. Hän ei anna minulle anteeksi pituuttani. Kun tapasin hänet ensi kerran hänen virkapalatsissaan, hän seisoi linnansa ulkoportaitten yläpäässä tukkien tieni niin, että minun olisi pitänyt kätellä häntä kolme askelta alempaa. Käännyin vilkuttamaan linnanpihalla seisoville kameramiehille. Sarkozyn konseptit sekosivat eikä hän ehtinyt työntää kättään vatkattavaksi ennen kuin olin samalla tasolla kuin hän, eli paljon korkeammalla. Surkeata se on kun suuren maan päämies on kääpiö ja joutuu seisomaan maansa päällä kuin jakkaralla.”

Tervo onnistuu mielestäni kirjassaan tuomaan hyvin esille jotain olennaista nyky-yhteiskunnasta ja ihmisten asenteista. Kaikki ovat aina itse oikeassa ja siltä jalustalta onkin sitten helppo paheksua muiden tekemisiä. Media näyttää valikoiden kuvia maailmasta, eikä koko totuus pääse koskaan esille. Ainoastaan se mediaseksikkäin näkökulma on näyttämisen arvoinen ja siitä näkökulmasta sitten revitäänkin näyttävät etusivun otsikot. Pääministeri Lahnanen kokee olevansa kykenemätön tekemään mitään, koska ei voi sanoa tosiasioita ääneen. Kaikki aika kuluu muodollisuuksiin ja median tyytyväisenä pitämiseen, vaikka maailmassa olisi oikeitakin asioita joista keskustella. Politiikka on muuttunut viihteeksi. Poliitikot ovat kuitenkin vain ihmisiä ja ovat yhtä erehtyväisiä kuin me muutkin. He sortuvat paineen alla ja tekevät vääriä valintoja. Ainut ero on siinä, kuinka moni kuulee noista virheistä. Pääministeri Lahnanenkin on loppujen lopuksi vain perinteinen suomalainen mies, joka onnistuu sotkemaan elämänsä viinan suosiollisella avustuksella.

”Finnair esitti työntekijöilleen taantuman vuoksi heidän palkkioidensa laskemista. Näin vältyttäisiin irtisanomisilta, taattaisiin työpaikat kaikille finnairilaisille. Ammattiyhdistysliike pokkasi: kiitos ei. He haluavat kaiken mahdollisen rahan niille, joille sattuu työpaikka pihistyskuurin jälkeen jäämään. Näin solidaarisia nykyään ollaan.

                             Kaikki yhden puolesta.

                             Oman perseen.

Siihen kymmenen sekunnin haastattelupätkään asia haudattiin. Toimittajia ei kiinnosta, miten työläiset tappelevat keskenään, koska se ei sovi niitten maailmankuvaan.”

Mielestäni Koljatti on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos. Tervo on hauska mies ja osaa kirjoittaa melko terävää satiiria. Kokonaisuutena kirja on mielestäni hyvä, vaikka osalle juonenkäänteistä en niin kovasti liputakaan. Pidän kuitenkin siitä, että miehellä on sanoma, ja että se esitellään hyvässä paketissa. Kaiken kaikkiaan sanoisin, että Tervon kynä on varsin terävä ja tulen varmasti lukemaan toisenkin herran teoksen.

Marisevien rokkitähtien kerho kokoontuu taas

En ole erityisemmin koskaan kuunnellut tukkaheviyhtye Mötley Crüeta, mutta koska pidän rock-elämänkerroista katsoin suorastaan velvollisuudeksi tarttua heidän kirjaansa The Dirt - Törkytehdas. Tuntemukset kirjaa lukiessa olivat moninaiset. Itse kirjan rakenne on hyvä, siinä jokainen bändin jäsen kertoo vuorollaan ja kronologisessa järjestyksessä tapahtumia ja ei haittaa, vaikkei tarinaa tunne ennalta ollenkaan - siinähän se lukiessa tulee tutuksi.

Heti lapsuusvuosien muisteluista päästyä aloin kuitenkin vähintään kukkahattutädin paatoksella ihmettellä miten uskomattoman kakaramaisia kirjan päähenkilöt ovat nuoruudessaan olleet. Jatkuva kännäys/narkoottiaineiden kiskominen ja väkivaltainen riehuminen alkoi pian tuntua turhalta ja järjettömältä (ikäänkuin se joskus sitten olisi järkevää?). Sex, drugs & rock n'roll onkin vakavasti vähätelty kuvaus tämän yhtyeen alkutaipaleen kohdalla, mutta ei nimitys "maailman pahamaineisin rockbändi" varmaan voikaan olla täysin tuulesta temmattu. Nuoruuteen toki kuuluu kaikilla tietty itsekkyys ja harhakuva omasta kuolemattomuudesta ja erinomaisuudesta. Rokkitähdiltä myös odotetaankin tietynlaista dekadenssia ja egonpullistelua ja lisäksi Mötley Crüen tarkoitus yhtyeenä oli julistaa naisten, juhlimisen ja nopeiden autojen ilosanomaa.  Joten laskettakoon nämä syyt heidän puolelleen henkilöiden nuoruuden lähes kroonisesta idiotismista huolimatta.

Kirja kuitenkin muuttui kiinnostavaksi suunnilleen keskivaiheen kohdalla. Siinä vaiheessa tarinansa kertovat keski-ikäiset perheenisät tuntuivat säälivän nuoria itsejään. He olivat siihen ikään mennessä käsittäneet, miten jossain määrin onttoa heidän elämänsä oli kaikesta rahasta ja kuuluisuudesta huolimatta ollut, ja miten lapsuuden traumat ja kokemukset olivat vaikuttaneet heihin negatiivisesti pitkälti aikuisikään asti. Minä pidän kasvukertomuksista ja hahmojen kypsymisestä henkilöinä tarinan edetessä - oli kyse sitten fiktiivisestä tarinasta tai ei - joten tässä vaiheessa sydämeni lämpeni näille eksyneille rokkilampaille. Innostuin jopa kuuntelemaan bändin biisejä ja yllätyin siitä, miten moni radiosta tuttu biisi olikin kyseisen yhtyeen tekemä. Ja eihän sitä voi kieltää: jannut ovat tehneet hyvää, rehellistä ja raakaa rokkia aikoinaan ja heidän lavakarismansa ja -energiansa on kiistaton.

Kun kirjassa päästään 90-luvun puolelle päästään myös syyhyn miksi aion (SPOILER ALERT!!!) disappruuvata tämän. Kirjan loppuvaiheet keskittyivät (julkkisavioliittojen lisäksi) miltei pelkästään jäsenten välisiin riitoihin. Mikä siinä on että aikuiset miehet ei pysty tulemaan toimeen edes ammatillisesti? Tarviiko niiden egojen kasvaa niin isoiksi ettei pysty muuta kuin kinastelemaan kuin pikkupojat? Ihmiset lähtee ovet paukkuen bändistä ja tulevat takaisin ja mättävät toisiaan pleksiin ja käyttäytyvät TAAS kuin pahaiset kakarat. Välillä käydään itkemässä vieroituksessa. Minä en kestä sellaista turhanpäiväistä ja typerää riitelyä, varsinkin kun pitäisi työasioista olla kyse. Syy ymmärtämättömyyteeni voi toki olla siinä etten ole rokkitähti, mutta silti. Grow up, people.

Joka tapauksessa, tämä on se syy miksi kirja saa blogin historian ensimmäisen negatiivisen arvion minulta.

Tommy Lee, Mick Mars, Vince Neil, Nikki Sixx & Neil Strauss: Mötley Crüe The Dirt - Törkytehdas (2001) Like.

Musiikkisuositus lienee selvä:

Ps. Jos muuten olet katsonut Metallican dokumentin Some Kind of Monster, tietänet mitä tarkoitan marisevilla rokkitähdillä (ks. otsikko). Jos et ole katsonut, suosittelen vakavasti ettet sitä teekään. Paitsi jos haluat rikkoa illuusiosi aikuisista ammattimuusikoista kuten kävi tämänkin yhtyeen kohdalla. Herää kysymys, miksi edes luen rock-elämänkertoja...

Pps. Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirjat on ok.

FRANKENSTEIN

Frankenstein on hyvää tarkoittava tiedemies, jonka tavoitteet ovat korkealla. Hän haluaa herättää elottoman ruumiin henkiin ja luoda uuden ihmisen. Tämä intohimoinen tiedemies tekee työtä yötä päivää tavoitteensa saavuttamiseksi ja lopulta hänen onnistuu puhaltaa elämää tekemäänsä ruumiiseen. Hetkenä, jona ruumis herää henkiin, Frankenstein tajuaa miten kauhistuttava ja iljettävä hänen luomuksensa on. Hän ei kestä katsoa henkiin heräävää luomustan vaan syöksyy ulos kauhun vallassa. Kerättyään rohkeutensa Frankenstein kuitenkin palaa takaisin työhuoneeseensa ja huomaa, että hirviö on kadonnut.

Kirjan virallinen lukuasu.

Mary Shelly kirjoitti Frankensteinin vuonna 1818. Frankenstein on kauhukirjallisuuden perusteoksia, monien myöhempien kirjailijoiden innoittaja. Hulluja tiedemiehiä ja heidän maailmaa uhkaavia keksintöjään on viljelty lukemattomissa tarinoissa Shellyn jälkeen - puhumattakaan kaikista populaarikulttuurin Frankensteinin hirviö muunnoksista. Paavo Lehtonen toteaa kolmannen suomenkielisen painoksen jälkisanoissa, että Mary Shelly oli ensimmäisiä kirjailijoita, joka esitti tarinan muodossa pelkonsa tieteen kaikkivaltaa kohtaan sekä toi esiin kysymyksen tieteen saavutusten mahdollisista tuhoisista seurauksista ja tiedemiesten vastuusta. Lehtosen mukaan vasta seuraavalla vuosisadalla Shellyn esittämät kysymykset ovat nousseet useampien ihmisten huulille. Jälkisanoissaan Lehtonen toteaa myös, että Shelly on modernin tieteiskirjallisuuden edelläkävijä, jonka nimetön hirviö on saanut uusia muotoja esimerkiksi androideina, robotteina ja ihmisiä vastaan nousevina tietokoneina.

Mary Shellyn kauhutarina yllätti minut moderniudellaan. Populaarikulttuurin muokkaama Frankensteinin hirviö sai minut odottamaan kirjalta paljon suoraviivaisempaa hirviötarinaa, jossa hyvä ja paha on selkeästi erotettu. Sain kuitenkin ilokseni huomata olettamuksieni olevan vääriä. Frankensteinissa ei ole täysin selvää kuka on hirviö.

”Muista, että sinä olet minut luonut; minun pitäisi olla sinun Aadamisi, mutta pikemminkin minä olen langennut enkeli, jolta sinä syyttä riistät kaiken ilon. Minä näen kaikkialla onnea, joka on minulta täysin kiellettyä. Minä olin lempeä ja hyvä: kurjuus teki minusta paholaisen. Tee minut onnelliseksi, niin minusta tulee jälleen hyveellinen.
-         Tiehesi! Minä en kuuntele sinua. Meidän välillämme ei ole mitään siteitä; me olemme vihollisia.”

Hirviöys (se on varmasti sana) ei ole Shellyn kirjassa itsestään selvää. Ulkomuoto voi pettää. Kukaan ei ole syntyessään paha, mutta ympäristö voi tehdä meistä sellaisia. Shellyn tarinan hirviö syntyy tähän maailmaan yhtä viattomana kuin kuka tahansa, mutta jäätyään heitteille ja yksin, kaikkien lähestymiensä ihmisten inhoamana, hän muuttuu epätoivoiseksi ja vihaiseksi. Vihoissaan hirviö kostaa Frankensteinille ja koko ihmiskunnalle tappamalla lapsen. Koska Frankenstein ei kantanut vastuuta luomuksestaan, hän on yhtä paljon syyllinen kuin hirviökin.

Frankensteinissa uskonto ja tiede kohtaavat mielenkiintoisella tavalla. Kirjassa luodaan elämää tieteen avulla, mikä tekee tiedemiehestä Jumalan. Äkkiseltään voisi siis ajatella, että kirja on ylistys tieteelle. Toisaalta tulee myös mieleen, että ihminen epäonnistuu luomistyössään, koska olennosta ei tiedemiehen yrityksistä huolimatta tule ihmisen kaltaista vaan pelkkä iljettävä irvikuva. Onko sanoma siis se, että luomistyö on jätettävä Jumalalle?

Oletteko muuten huomanneet, että monissa vanhoissa kirjoissa tarinaa kerrotaan esimerkiksi kirjeiden kautta? Tällainen tapa kertoa tarinaa tekee tekstistä hyvin muodollista ja jäykkää. Asioita raportoidaan lukijalle minämuodossa ilman turhia koukeroita. Frankensteinkin alkaa kehyskertomuksella, jossa kapteeni Walton kirjoittaa kirjeitä sisarelleen Englantiin. Kapteeni törmää tutkimusmatkallaan pohjoisessa muukalaiseen, joka on kokenut kovan kohtalon. Tämä muukalainen on Frankenstein, joka alkaa kertoa tarinaansa Waltonille.

Romantiikan aikakaudelle tyypillisesti Frankensteinin tarina on kerrottu hyvin dramaattisesti. Adjektiivit ovat suuria ja mahtavia, tunteet äärimmäisiä ja vavisuttavia. Frankenstein kuvataan kirjassa niin upeana ihmisenä, että häntä voisi luulla Jumalaksi. Esimerkiksi kirjan alussa kapteeni Walton kirjoittaa kirjeessä sisarelleen Frankensteinista näin vaatimattomasti:

”Olen yrittänyt saada selville mikä ominaisuus kohottaa hänet niin suunnattomasti kaikkien muiden koskaan tuntemieni ihmisten yläpuolelle. Uskon, että se on hänen intuitiivinen tarkkanäköisyytensä, nopea ja erehtymätön arvostelukykynsä, selkeydessä ja täsmällisyydessä vertaansa vailla oleva kyky tunkeutua asioiden ytimeen; tähän voit lisätä vielä ilmaisukyvyn ja äänen jonka sävyt ovat kuin sielua herkistävää musiikkia.”

Tällainen tyyli kertoa tarinaa on mielestäni melko raskas ja mielikuvitukseton. Tarina etenee kuin juna tapahtumasta toiseen väritettynä mahtipontisilla adjektiiveilla. Tällaiseen tekstiin verrattuna esimerkiksi Rebekkan ajatuksenlailla virtaava teksti, jossa adjektiivit ovat huomattavasti vaatimattomampia, tuntui hyvin modernilta.

Kerronnan lievästä jäykkyydestä huolimatta Frankensteinin lukeminen on mielestäni hyvin suositeltavaa. Frankenstein on kauhukirjallisuuden perusteoksia ja tieteiskirjallisuuden edelläkävijä. Jos nuo tyylilajit kiinnostavat, kannattaa ehdottomasti lukea, että missä niiden juuret oikein ovat.

Rebekka

Eräänä päivänä tartuin kirjastossa Daphnie du Maurierin Rebekkaan ja päätin viedä se mukanani kotiin, koska muistelin, että olen joskus nähnyt kirjasta Hitchcockin tekemän elokuvan. En muistanut elokuvasta juuri mitään, mutta tämä hatara muistikuva riitti suositukseksi Rebekkalle.

Daphnie du Maurierin Rebekka ilmestyi vuonna 1938 ja siitä tuli menestys. Kirja kertoo köyhästä nuoresta naisesta, joka päätyy menemään naimisiin Manderleyn kartanon omistajan Maxim de Winterin kanssa tunnettuaan miehen vain muutamia viikkoja. Pian avioitumisen jälkeen käy kuitenkin selväksi, että parin onnea varjostaa miehen edesmenneen vaimon, Rebekkan, muisto. Ujo ja kartanon elämään tottumaton nuori nainen tuntee jatkuvasti jäävänsä ylistetyn Rebekkan jalkoihin.

”Saatoin taistella eläviä vastaan, mutta kuolleita vastaan en voinut taistella. Jos Lontoossa olisi ollut joku nainen, jota Maxim olisi rakastanut, jolle hän olisi kirjoittanut, jonka luona hän olisi käynyt, jonka luona hän olisi syönyt päivällistä ja nukkunut, olisin voinut taistella häntä vastaan. Olisimme olleet yhteisellä pohjalla. En olisi pelännyt. Suuttumus ja mustasukkaisuus ovat asioita, joita ihminen voi voittaa. Jonakin päivänä tuo nainen olisi vanhentunut tai väsynyt tai muuttunut erilaiseksi, eikä Maxim olisi enää rakastanut häntä. Rebekka olisi aina samanlainen. Ja häntä vastaan en voinut taistella. Hän oli minulle liian voimakas.”

Vaikka kirja on vanha ja sen esittämä maailman kuva aivan yhtä vanhanaikainen, kirjan teksti ja kerronta olivat yllättävän modernin oloisia. Du Maurier kertoo tarinaa nuoren vaimon silmin, kertoo mitä tämä näkee ja tuntee. Kirjan teksti soljuu eteenpäin yhtenä tajunnan virtana. Ja taas kerran huomaan, että minuun vaikutuksen tehneessä kirjassa on selkeä oma tyyli, jolla asiat kerrotaan.

Aikaisemmin puhuimme, rakas kollegani Larppa, klassikoista, vanhemmista kirjoista ja niiden lukukelpoisuudesta. Tätä klassikkoa jos jotakin suosittelen sinullekin. Kuten sanoin, sen kieli tuntui yllättävän modernilta joistakin vanhahtavista sanavalinnoista huolimatta. Teksti luo kiinnostavan kontrastin kirjan vanhalle maailmankuvalle, jossa on heikko nainen ja vahva mies sekä vanha englantilainen kartano. Tässä kirjassa puolet ilosta on myös lukea tuosta kartanoelämästä, jonka yksityiskohtia kuvaillaan tarkasti. Alun epäilyjen jälkeen ainakin itse hurahdin aivan täysin mukaan Rebekkan mysteeriin. Rebekka on nimittäin omalla laillaan mysteeri ja trilleri, vaikka kirjan tarina ei noudattelekaan aivan tavallisia latuja. Kaikkia asioita ei Rebekkassa pureskella valmiiksi, vaan ne jätetään suoraan sanomatta. Kirjassa on monia kerroksia, jotka eivät välttämättä edes aukea lukijalle ennen loppua. 

Rebekka kuuluu niihin kirjoihin, joita et voi laskea käsistäsi ennen kuin pääset loppuun. Rebekka on omalaatuinen mysteeri, joka toimii mielestäni hyvin vielä tänäkin päivänä.

Ja kirjan luettuani tekisi mieli katsella se Hitchcockin leffa uudestaan.

Nyt ei keksi edes otsikkoa

... koska mitäs sanotte tästä: aloin eilen lukea Petra Hammesfahrin kirjaa Syysuhri. Ja siinä ne pari vapaapäivää sitten menivätkin, sillä en yksinkertaisesti pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni ennen kuin sain sen pari tuntia sitten loppuun. Lainaan suoraan kirjan takakantta: "Hitchcockmaisen mestarillista psykologista jännitystä". Kyllä!

Kirjan juoni menee lyhykäisyydessään näin: joka toinen vuosi syyskuussa katoaa nuori nainen, ainoana poikkeuksena vuosi 1990. Kukaan ei huomaa tapausten yhteyttä, paitsi eräs kadonneiden rekisteröintivirastossa työskentelevä poliisi, joka vähitellen kehittää aaveen tavoin toimivasta sarjamurhaajasta lähes pakkomielteen. Samaan aikaan kun nuoria naisia katoaa, eräs Karen päätyy ensin teiniäidiksi ja sitten parin vuoden päästä siitä tappajaksi. Varsinkin jälkimmäinen piinaa Karenia vielä vuosikymmenenkin jälkeen, sillä hänen mielensä kieltäytyy muistamasta kaikkia onnettomuuteen johtaneita tapahtumia. Mitä on tapahtunut ja kenen toimesta? Miksi ankat pitää hätistää pois?

Kirja suorastaan imaisi mukaansa esinäytöksestä lähtien. Kirjailija vuorottelee Karenin ja poliisin välillä, nostaen välillä muitakin hahmoja esiin vuorollaan. Melko klassisesta alkuasetelmasta huolimatta tarina on kerronnan vuoksi mielestäni uniikki. Ajattelin nimittäin aluksi, että Hammesfahrin teksti on liiankin helppolukuista, mutta lukemisen edetessä tajusin, että hänen tapansa rakentaa juonta tekee kirjasta kaikkea muuta kuin helposti pureskeltavan. Kirjoitustyyli pitää hahmoja käsivarren mitan päässä lukijasta: he ovat eksyksissä ja epävarmoja, perinteiset sankarinroolit puuttuvat ja lukija tuntuu seuraavan tapahtumia kuin ulkopuolisena. Tarina etenee sykäyksittäin, mutta silti siinä on jämähtyneisyyden tunnelma. Murhaajan jahtaaminen on sekasortoista, eikä se mene niin kuin, no, dekkareissa yleensä. Lukijaa ei ehdottomasti pidetä tyhmänä ja jännitys säilyy upeasti loppuun asti niin, että lopussa lukija jää keräilemään juonen palasia matkan varrelta vaikka syitä epäillä tiettyjä tahoja annetaan jo melko varhaisessa vaiheessa.

Kirja oli siis kaiken kaikkiaan äärimmäisen (jälleen takakantta lainatakseni) hyytävän mukaansatempaava. Ainoa asia, mikä vähän häiritsi, oli kirjoitusvirheiden määrä tekstissä. Olikohan kukaan oikolukenut suomennosta ennen kuin se meni painoon? Kirja on joka tapauksessa saksalaiskirjailijan ensimmäinen suomennettu teos, muut suomennetut ovat Pahantekijä ja Uskoton mies. Nainen on kirjoittanut ensimmäisen trillerinsä vuonna 1991 ja sen jälkeen tehtaillut niitä ahkerasti lisää. Ihmettelinkin siis, että miksi vain kolme on suomennettu? Aion ne joka tapauksessa etsiä käsiini asap, sillä niin hyvän vaikutuksen naisen kirjoitustaidoista tämä ensimmäinen teki. Ja nyt harmittaa etten osaa saksaa.

Petra Hammesfahr: Syysuhri (2002) Otava.

Musiikkisuositus: Marilyn Manson - Born Villain-albumi

John Irving on outo äijä

Maailmassa, jossa kaikki on jo tehty, on hyvin vaikea olla omaperäinen. John Irvingin mielikuvituksella se kuitenkin näyttää onnistuvan varsin helposti. Vai tuleeko mieleesi kovinkin monta kirjaa, jossa ortopedi tutkii harrastuksenaan intialaisissa sirkuksissa työskentelevien kääpiöiden verta ja kirjoittaa elokuvakäsikirjoituksia Bollywoodiin?

Ensimmäinen John Irvingin kirja, jonka luin, taisi olla legendaarinen Garpin maailma (1978), joka oli myös herran läpimurtoteos. Kirja kertoo nimensä mukaisesti Garpin elämäntarinan, ja se tarina on alusta alkaen hyvin erikoinen. Garp syntyy 40-luvulla naimattomalle naiselle, joka on tullut siihen tulokseen, ettei kaipaa miestä riesakseen, mutta haluaan kuitenkin saada lapsen. Tämä hyvin omatoiminen ja määrätietoinen nainen ottaa haluamansa sodassa pahoin vammautuneelta mieheltä ja nimeää heidän rakkautensa hedelmän Garpiksi siksi, että ”garp” on ainoa asia, jonka tuo vammautunut sotilas koskaan sanoo. En luonnollisestikaan voinut olla pitämättä Garpin maailmasta. Pidin myös kirjoista Kaikki isäni hotellit (1981), Oman elämänsä sankari (1984) ja Sirkuksen poika (1994). Sitten tartuin kirjaan Välisarjan avioliitto (1974) enkä olisi voinut olla pettyneempi. Viimeisimpänä lukemani Neljäs käsi (2001) ei myöskään kuulu suosikkeihini, mutta jollain tapaa en vain voi olla pitämättä tuostakin kirjasta. Kukapa voisi sanoa ei tarinalle, jossa päähenkilön vasemman käden syö leijona?

”Leijonat haistoivat lihan ja vitkastelu ärsytti niitä. Kun ne alkoivat karjua, kameramies zoomasi niihin ja Patrick Wallingford haistoi aidon spontaanin tilanteen ja tuikkasi mikrofoninsa kohti häkkiä. Hän sai enemmän kuin koko rahan edestä.

                    Tassu heilahti, ja kynsi iski Wallingfordin vasempaan ranteeseen. Mikrofoni putosi. Ennen kuin kukaan ehti kissaa sanoa, hänen vasen kätensä oli kyynärpäätä myöten sisällä häkissä. Vasen olkapää jumiutui kalterien väliin ja vasen käsi oli rannetta myöten leijonan kidassa.”

John Irving ei ole koskaan kuulunut lempikirjailijoihini, mutta silti tartun tasaisin väliajoin hänen kirjoihinsa. En kai vain voi vastustaa Irvingin täysin päättömiä (ja kädettömiä) tarinoita. Hänen tapansa kertoa tarinaa on yksityiskohtainen ja perusteellinen. Irvingin kirjoissa ei ole vain yhtä tarinaa, sillä hän kertoo lähes kaikkien kirjoissaan esiintyvien hahmojen taustat, oli sitten kyseessä päähenkilön lääkäri tai entisen talon ovimikko. Irvingin kirjoissa jokaisella hahmolla on tarina ja ne tarinat ovat yleensä kaikkea muuta kuin tylsiä.

"Schatzman, Gingeleskie, Mengerink & Co:n johtava käsikirurgi oli tohtori Nicholas M. Zajac - ja he taas olivat Massachusettsin johtava käsikirurgian lääkärikeskus. -- Nyt selvästi kaivataan lisätietoja tri Zajacista. Laihuus oli hänelle pakkomielle; hän ei voinut olla kyllin laiha.Tohtorimme oli maratoonari, lintujen tarkkailija, siementen syöjä - tapa jonka hän oli oppinut peipoilta - ja luonnottoman kiinnostunut linnuista ja kuuluisista ihmisistä. Hänestä tuli tähtien käsikirurgi."

John Irvingin mielikuvitusta ei voi kuin ihailla. Hänen kirjoissaan ei koskaan voi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta jostain oudosta syystä kirjojen tapahtumiin liittyvät lähes aina karhut, sirkukset, Itävalta ja paini. Irvingin kirjoissa todellisuus avautuu suurempana ja kummallisempana kuin olet luullut, mutta nuo oudot tarinat eivät kuitenkaan ole vailla sisältöä. Irvingin kirjat nimittäin käsittelevät usein vakavampiakin aiheita. Oman elämänsä sankari –kirjassa esimerkiksi ovat esillä abortit ja orvot, mikä oli varmasti vielä ravisuttavampaa 1980-luvun Yhdysvalloissa kirjan ilmestyessä.

Kehuistani huolimatta minä en pidä Irvingin kirjoista varauksetta. Vaikka niissä on paljon asioita, joista pidän, en läheskään aina sulata niitä pureksimatta. Pidän monista Irvingin ideoista, mutta en aina niiden toteutuksesta. Kuten jo mainitsinkin, Välisarjan avioliitosta en esimerkiksi pitänyt ollenkaan, sillä siinä ei tapahtunut mitään järkevää. Kirjassa kaikkein kiinnostavinta olivat päähenkilöiden taustatarinat, jotka olivat jälleen kerran hyvin omalaatuisia. Neljännessä kädessä taas ongelmana oli minun kohdallani ehkä se, että mielestäni tarina ei soljunut eteenpäin mitenkään kovin sulavasti.

Irvingin kirjat onnistuvat kuitenkin useimmiten olemaan yhtä aikaa hauskoja, karun suoria, surullisia ja kantaaottavia. John Irving ansaitsee siis tulla approvatuksi, vaikka kaikki hänen kirjansa eivät niin hyviä olekaan. Arvostan hyvin paljon miehen omaleimaisuutta ja mielikuvituksellisuutta, mikä ei ole todellakaan ole itsestään selvä ominaisuus kirjailijalla (muistatko Jonathan Tropperin?). Irvingin kirjoja kannattaa ehdottomasti lukea, sillä ne tekevät maailmasta hieman kiinnostavamman paikan.