Project 333

EDIT // 22.7. lisätty vaatteiden kuvaukset

Aluksi mietin että voiko tästä aiheesta kirjoittaa tänne koska nyt ei liippaa edes läheltä mitään arvosteltavaa, mutta sitten päätin että fok it, minä olen tämän blogin kanssadiktaattori. Joten tässä tulee: aloitin tänään pukeutumisprojektin nimeltä Project 333 (täällä voi tutustua lähemmin). Pähkinänkuoressa kyse on pukeutumishaasteesta, jossa valitaan aina 33 vaatetta joita käytetään kerralla kolme kuukautta ja loput pakataan pois. Tämän jälkeen vaihtuu kausi ja valitaan uudet 33 vaatetta seuraavaksi neljännesvuodeksi. Kaudet seuraavat löyhästi vuodenaikoja, joten ei tarvitse pelätä, että pitäisi talvella palella nirunarutopeissa koska siinä vaiheessa on päässyt jo kaivamaan toppavaatteet ylleen.

Olen tätä miettinyt jo useamman hetken, mutta en ole ollut valmis aloittamaan projektia. Vaatekaappiahan olen kyllä karsinut järjestelmällisesti ja päämäärätietoisesti jo melkein puolitoista vuotta ja tämän seurauksena kaapissa oli jo melko hyvä järjestys eikä siellä juurikaan ollut mitään epäsopivaa tai epämieluisaa. Jostain syystä ei ole kuitenkaan tuntunut hyvältä, sillä kamaa tuntui kuitenkin olevan liikaa tai vaihtoehdot pukeutumiselle olivat liian epämääräisiä. Nyt vapaapäivän kunniaksi päätin sitten laittaa hihat heilumaa!

Vaatteiden karsinta oli yllättävän helppoa, mutta johtuu varmaan siitä että olen pitänyt kaapissani melko sotilaallista kuria ja tosiaan karsinut sitä useaan otteeseen ennen tätä. Jokainen projektiin osallistuja tekee omat sääntönsä projektin suhteen, joten eri sääntöjä voi olla yhtä paljon kuin osallistujiakin. Muutamia perussääntöjä on, että esimerkiksi alusvaatteita ja urheiluvaatteita ei lasketa listaan. Itsekin tein omannäköisen säännöstön, johon kuuluu monien muiden tapaan se, että kolme vaatetta saa vaihtaa sesongin aikana varastossa olevien kanssa päikseen jos huomaa että on tehnyt huonoja valintoja kuluvalle kaudelle. Lisäksi ne vaatteet tai asusteet jotka menevät rikki tai muuten käyttökelvottomaksi saa korvata uudella.


Listaan lasketaan:

- takit

- asusteet (huivit ja vyöt)
- laukut

- housut ja hameet

- yläosat (t-paidat, kauluspaidat, neuleet ym)

- mekot

- ”kotivaatteet”

Listaan ei lasketa:

- alusvaatteita

- urheiluvaatteita

- yövaatteet

- korut

- bikinit

- kengät.

Talven tullen pipot ja hanskat ovat vielä kysymysmerkki, en tiedä laskeako niitä mukaan vai ei. Monet eivät laske kotivaatteita listaan, mutta itse halusin ne sinne sisällyttää. Toisaalta minä en halunnut laskea listalle koruja enkä bikineitä. Enkä olisi ikinä pystynyt karsimaan kenkiä listalle. En sanoisi itseäni mitenkään kenkäfriikiksi, mutta ihmettelen suuresti miten kukaan voi pärjätä esimerkiksi muutamalla kenkäparilla per sesonki? Kenkien pitää antaa levätä käytön jälkeen ja jalalle tekee hyvää vaihdella käyttökenkiä. Lisäksi moniin käyttötarkoituksiin pitää olla omat kenkänsä (kumisaappaat biitsille, anyone?). Joten tein päätöksen jättää kengät karsinnan ulkopuolelle.

Millä kokoonpanolla sitten aion mennä seuraavat kolme kuukautta? No näillä:


- kaksi takkia
(vihreä nahkahihallinen ja harmaaruudullinen bleiseri)

- kolme huivia
(inkkarikuvioinen, musta, mustavalkoraidallinen)

- kolmet farkut
(basic mustat Levikset, katkaistut, siniset Filippa K)

- kahdet housut
(kuviolliset kesähousut ja mustat suorat)

- kolme hametta
(kapea trikoinen maksi ja Vilan leveähelmainen maksi, musta BR-mini)

- kolme neuletakkia
(viininpunainen, ohut t.vihreä, musta akryylinen)

- kaksi kauluspaitaa
(pilkukas ja Leviksen farkkunen)

- neljä t-paitaa
(musta lyocell, Metallica, perus harmaa, Cubuksen struktuuri)

- yksi pitkähihainen pusero
(mustavalkoinen ohut isolla pääntiellä)

- kaksi kotivaatetta
(huppari, mustat haaremit)

- viisi laukkua
(harmaa nahkatote, musta perusnahka, vihreä iso reppu, pikkupussukka, simple mini)

- kaksi vyötä
(Friitalan ohuet musta ja ruskea)

YHT. 32 kpl

Nohevampi tyyppi olisi ottanut kuvia kombostaan, mutta minäpäs en. Listalla on tarkoituksella 32 vaatetta, sillä puvustossani on jo pitkään ollut kesään sopivan juhlavamman mekon mentävä aukko (tosin olen alkanut epäillä että minun tyylistäni sellaista ei ole olemassakaan). Eli voin sellaisen hankkia jos vihdoinkin sattuisi tulemaan se täydellinen yksilö vastaan.

Sellaista. Tämä on nyt näitä ensimmäisen maailman ongelmia ja monen mielestä tässäkin jo varmasti on vaatteita enemmän kuin tarpeeksi. Mutta jospa sitä itse saisi lisää järjestystä elämäänsä tämän projektin kautta. Luulen, että tämä tulee menemään hyvin, koska pidän a) listoista ja b) kurista ja järjestyksesä. Luulen siis, että tiukasti rajattu puvusto ja tarkat vaihtumisajat sopivat omaan pirtaan, mutta saa nähdä onko mitta täyttynyt syyskuun loppuun mennessä.

Mikäli on kiinnostusta voin kertoa projektin edistymisestä myöhemmin? Vaihtoehtoisesti voimme myös unohtaa kollektiivisesti että koskaan postasinkaan tästä tänne.

Et kuitenkaan usko

Luin hetki sitten todella erikoisen ja mielenkiintoisen kirjan. Se on Kauko Röyhkän ja Juha Metson yhteisprojekti nimeltä ”Et kuitenkaan usko…” – Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä (2013). Kirja koostuu Kauko Röyhkän haastatteleman Ville Haapasalon tarinoista, ja kuvista, jotka Juha Metso on ottanut kirjaa varten. Kirja on kirjoitettu dialogiksi haastateltavan ja haastattelijan välille, joten Haapasalon tarinankertojan lahjat pääsevät oikeuksiinsa. Hänen kertomat tarinat ovat niin hulluja, että ne voivat jopa olla totta.

Ville Haapasalo on tullut tutuksi suomalaiselle yleisölle vasta viime vuosina sellaisista ohjelmista kuin Venäjän halki 30 päivässä, Silkkitie 30 päivässä, Suomen sukuiset 30 päivässä ja Sapuskaa, harasoo! Venäjällä mies on kuitenkin paljon suurempi tekijä kuin kotimaassaan. Venäjällä Haapasalo on tähti, jolla on turvamiehet mukanaan. Hänet on jopa valittu Venäjän valtion taiteilijaksi, mikä oikeuttaa taiteilijaeläkkeeseen. Siihen päästäkseen hän on kuitenkin kulkenut hyvin kiemurtelevan ja omituisen tien, jonka varrella on ollut lukuisia ryöstäjiä, vodkaa, mafiapomoja, epäonnisia junamatkoja, puhelimen kuuntelua, erittäin epämiellyttäviä asuntoja, rottia ja lopulta myös onnea.

Ville Haapasalo syntyi vuonna 1972. Hän vietti nuoruutensa Hollolassa, mutta vuonna 1991 hän lähti Neuvostoliittoon aloittaakseen opinnot Leningradin Tsekasvovin teatteriakatemiassa. Muuttaessaan Haapasalo ei vielä puhunut venäjää eikä tiennyt maasta mitään. Ajat rajan takana olivat muutenkin hyvin sekavat, sillä Neuvostoliitto romahti pian Haapasalon aloitettua opintonsa. Leningrad muuttui Pietariksi ja opinahjo Pietarin valtiolliseksi teatteritaiteen akatemiaksi.

”Olin 19 silloin. Mähän olin lähdössä ensin Englantiin teatterikoulun pääsykokeisiin. Meidän yks perhetuttu, joka toi taidetta Venäjältä kysyi, että miksi sä lähdet niin kauas, mene Neuvostoliittoon, se on paljon lähempänä. Mä oli, että perkele.”

Keskustelu perhetutun kanssa inspiroi Haapasalon soittamaan teatterikouluun Pietariin ja koulusta jopa löytyi kokonaista yksi ihminen, joka puhui englantia. Haapasalolle luvattiin kutsu pääsykokeisiin, mutta kokeet pidettäisiin luonnollisesti venäjäksi.

”Äkkiäkös tuon oppii, tuon venäjän. Sanoin, että lähettäkää kutsua tulemaan, mä lähden sinnepäin. Miettimättä hetkeäkään, mihin olin lähdössä ja miksi. Mun isoäiti yritti, että ota nyt edes kivääri tai haulikko mukaan --.”

Haapasalon kertomat tarinat nuoruudestaan Venäjällä ovat toinen toistaan hullumpia ja oudompia. Elämä rajan toisella puolen ei todellakaan suju kivuttomasti. Muutaman kerran Haapasalo löysikin itsensä juna-asemalta valmiina luovuttamaan ja lähtemään takaisin kotiin, mutta kääntyi kuitenkin joka kerta takaisin. Kirjaa lukiessaan ei voi kuin ihmetellä miehen hulluutta ja rohkeutta. Montako kertaa sitä itse jaksaisi tulla ryöstetyksi ennen kuin luovuttaisi?

Haapasalon kivinen alkutaival ei kuitenkaan mennyt hukkaan, sillä vuonna 1994 hänet pyydettiin mukaan elokuvaan Metsästyksen kansallisia erikoisuuksia. Elokuvan ohjaaja oli tuntematon, budjetti olematon, näyttelijät kokoajan kännissä ja sen ei pitänyt olla komedia. Kyseessä oli Haapasalon ensimmäinen elokuvarooli ja senkin hän sai vain siksi, että elokuvaan tarvittiin suomalainen. Näistä onnettomista asetelmista lähdettiin, mutta jotain ilmeisesti tehtiin oikein, sillä elokuvasta tuli koko kansan rakastama komedia. Elokuvan ensi-ilta oli vuonna 1995 Sotshin elokuvajuhlilla, jossa se kahmi palkintoja toisensa jälkeen. Sen jälkeen Haapasalosta tuli kuuluisa.

Kirja kertoo Ville Haapasalon nuoruuden ohella Venäjästä ja sen lähihistoriasta. Se on tarina Neuvostoliiton jälkimaininkien sekavista oloista, jossa yhteiskunta hakee muotoaan. Pikku hiljaa Haapasalon elämän kanssa yhteiskunta rauhoittuu ja löytää omat uomansa. Haapasalon kuvaus tuosta historian käännekohdasta on luonnollisesti hyvin henkilökohtainen, mikä tekee siitä niin kiinnostavan. Se avaa aivan uusia näkökulmia historiaan. Tuoreella Venäjällä vallinnut levottomuus ja yhteiskunnan hiljainen tasaantuminen vuosien vieriessä näyttäytyvät aivan uudessa valossa.

Vaikka Haapasalon tarinat Venäjästä ovatkin melko karuja, ei kirja kuitenkaan anna Venäjästä kuvaa kurjana paikkana. ”Venäjällä mikään ei toimi, mutta kaikki hoituu.” Se on kai osa maan viehätystä. Ihmiset ovat tunteellisia, mutta asioita ei kuitenkaan oteta niin vakavasti.

”Se on vähän kuin ne kolme porsasta, joista kaksi teki risumajan ja kolmas muurasi tiilitalon. Suomalainen on aina ollut se tiilitalontekijä, se, joka ei koskaan pidä hauskaa. – Ehkä minäkin olen venäläinen luonne.”

Yhteenvetona: älä missään tapauksessa jätä väliin tätä kirjaa. Tarina on uskomaton ja kaupanpäälle Haapasalo on erinomainen jutunkertoja.

Sieppari ruispellossa

J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa (1951) kertoo vain muutamasta päivästä Holden Caulfieldin elämässä. Holden on juuri potkittu ulos taas yhdestä koulusta, koska ei välitä tarpeeksi edes yrittääkseen läpäistä kurssejaan. Vain äidinkieli jaksaa hieman kiinnostaa Holdenia, kaikki muut kurssinsa hän on jälleen reputtanut. Holden ei myöskään jaksa enää ääliömäisiä ja falskeja koulutovereitaan sekä opettajiaan ja päättää siksi lähteä pois koulusta jo ennen kuin joululoma alkaa ja hänen koulutyönsä nykyisessä opinahjossa päättyy. Holden lähtee kotikaupunkiinsa New Yorkiin, mutta ei mene kotiinsa, sillä ei halua vielä kohdata vanhempiaan.

”Olin kuudentoista silloin ja olen seitsemäntoista nyt, ja joskus käyttäydyn niin kuin olisin kolmetoista. Se on tosi ironista, koska olen melkein metri yhdeksänkymmentä pitkä ja minulla on harmaita hiuksia.”

Vietettyään päivän turmioelämää New Yorkissa Holden päättää lähteä kokonaan pois, jotta ei joutuisi kohtaamaan vanhempiaan ja velvollisuuksiaan. Hän kuitenkin haluaa nähdä pikkusiskonsa Phoeben ennen lähtöään. Phoebe suuttuu veljelleen tämän lähtöaikeista ja lopulta Holdenin on pakko luvata tulla takaisin kotiin.

Holden ei välitä mistään tai kenestäkään ja kuitenkin hän välittää kaikista. Hän pitää kaikkia falskeina, mutta kuitenkin miettii mitä ohikäveleville tytöille tapahtuu: menevätkö he naimisiin joidenkin puupäisten jätkien kanssa, sellaisten, jotka ovat tosi häijyjä eivätkä koskaan lue kirjoja. Holden murehtii maailmaa ja suree ihmisten kohtaloita, vaikka haluaakin vain sanoutua irti kaikesta.

Sieppari ruispellossa on kuvaus nuoruudesta ja itsensä etsimisestä. Nykyään aihepiiri kuulostaa jo kliseiseltä, mutta kiinnostavaksi Salingerin versiosta tekee sen kirjoitusajankohta. Salinger teki aikanaan uraauurtavaa työtä aiheen tiimoilla laittaessaan Holdenin kertomaan noista muutamasta kapinan täyteisestä päivästä. Salingerin tapa kertoa tarina Holdenin suulla ja kielellä, joka on kaukana kirjakielestä (Holden toistelee esimerkiksi näitä asioita: Ihan tosi, ironista, falski, huvittava, hitto ja helvetti), on varmasti myös osa syynä siihen, miksi kirja nousi aikanaan suurelle yleisölle hyvin tärkeäksi. Se kuvasi nuorten sielunelämää osuvasti heidän omalla kielellään.

Salingerin kirjan ongelmaksi omalla kohdallani kuitenkin muodostui se, että kirja on niin vahvasti sidoksissa aikaansa. Nykylukijan se jättää helposti hieman kylmäksi, sillä siihen ei ole kovin helppo samaistua tässä ajassa. Aihetta on käsitelty kirjan kirjoittamisen jälkeen lukuisilla eri tavoilla. Kaikki nuo tarinat ovat luoneet kokonaisen kuvaston siitä millaista nuorten elämäntuska ja kapina on, ja Sieppari ruispellossa poikkeaa tuoska kuvastosta jonkin verran. Holdenin kapina näyttäytyi varmasti rajumpana ja osuvampana viisikymmentäluvulla kuin miltä se näyttää nyt.

Sieppari ruispellossa on taas niitä kirjoja, joissa arvostan ajatusta suuresti, mutta jokin ei vain nyt napannut. Tarinasta oli vaikea saada otetta myös siksi, että juoni ei noudattele perinteisiä polkuja vaan kertoo tosiaan vain muutamasta päivästä yhden ihmisen elämässä. Kirja on tapahtumakuvaus ja henkilökuva. Se näyttää millainen herkkä filosofi teinipoika voi olla etsiessään itseään ja paikkaansa, vaikka samaan aikaan käyttäytyy kuin ei välittäisi mistään. Tämä kirja on niin voimakkaasti sidoksissa aikaansa, että aikaa kestävästä aiheestaan huolimatta, sen käsittelytapa ei ainakaan minuun uponnut kovin hyvin – siksi vihainen hylje.

P.S. Tuota meidän vihaista hyljettä on joskus niin kauhean vaikea antaa, koska se niin voimakkaasti ilmoittaa asian olevan paskaa. Pitäisi olla sellainen tämä on subjektiivisesti paskaa -leima myös.

Poikani Kevin

Poikani Kevin on todennäköisesti kamalin kirja jonka olen koskaan lukenut. Ja kamalin tarkoittaa tässä yhteydessä järkyttävintä, kylmäverisintä, tarkkanäköisintä ja  pelottavasti realistisinta kirjaa. Ostin kirjan kirpputorilta koska olin muutama vuosi sitten katsonut kirjasta tehdyn saman nimisen elokuvan, jossa on Tilda Swinton pääosassa. Myös elokuva oli aikoinaan kamala samalla tavalla kuin kirja nyt.

Kirja kertoo äidinrakkaudesta, pahuudesta, syyllisyydestä ja itsekkyydestä. Päähenkilö Evalla on oma bisnes ja hyvä avioliitto kun hän päättää saada lapsen. Eva on nauttinut elämästään täysin siemauksin kunnes Kevin syntyy. Kevin on alusta asti vaikea lapsi, suorastaan mahdoton rakastaa, mitä Evan on vaikea peitellä. Vuosien varrella näiden kahden suhde tuntuu muuttuvan hurjaksi asemasodaksi, jonka aseina ovat hiljaisuus ja tukahdutettu raivo. Yksi sodan uhreista on Evan avioliitto, koska aviomies Franklin ei suostu näkemään Kevinissä asuvaa pahuutta. Kun Kevin toteuttaa järkyttävän rikoksen, Evan koko elämä romahtaa ja perhe hajoaa peruuttamattomasti. Kirjassa Eva kirjoittaa kirjeitä miehelleen ja pohtii niissä tragediaa edeltävää aikaa. Olisiko hän voinut tehdä jotain toisin? Vai olisiko mikään voinut estää Kevinin hirvittäviä tekoja?


Vaikka synapsin perusteella olisi varmasti helppo vihata äidinrakkaudessa epäonnistunutta Evaa, ei se olisi oikein. Evan kirjeet käyvät rehellisen lohduttomasti läpi tapahtumien lisäksi hänen omia tunteitaan vaikeaa poikaansa kohtaan. Tätä kautta kirja nostaa esiin tabuiksi katsottuja aiheita yhteiskunnassamme. Pitääkö kaikkia lapsia voida rakastaa? Voiko lapsi olla sisimmässään paha? Kuinka paljon äidin pitää jaksaa?

Vaikka kirja oli teemoiltaan ja tapahtumiltaan raskas ja masentava, se oli äärimmäisen hyvin kirjoitettu. Eva on kirjassa tarkkanäköinen, analysoiva ja ennenkaikkea inhimillinen henkilö, mikä kertoo kirjailijan erinomaisesta kyvystä rakentaa uskottavia hahmoja. Aviomiehelle osoitetut kirjeet on hyvin kirjoitettu ja tarina kulkee takaumista ja pohdinnoista huolimatta sujuvasti eteenpäin kohti vääjäämätöntä. Itse asiassa tämä kirja oli niin taidokkaasti kirjoitettu, että en koe edes olevani oikeutettu arvostelemaan sitä. Jokatapauksessa, tämä kirja jää mieleen halusit tai et. En suosittele sitä kenelle tahansa, mutta se on varmasti vaikuttava lukukokemus jokaiselle joka sen lukee.

"Toivottomimmat taistelut käydään haaveita vastaan."

Lionel Shriver - Poikani Kevin (2003), Avain.
Musiikkisuositus: hiljaisuus.

PS. Minulla on varmaan menossa joku masentavien kirjojen kausi koska lukuvuoroa odottamassa on mm. Cormac McCarthyn Tie ja Ian McEwanin Sovitus. Molemmat olen nähnyt masentavina (mutta hyvinä) elokuvina ja toisessa on yksi elokuvahistorian kauheimmista yllätyksenä tulevista kohtauksista. Masentavia kirjoja kaipaavalle suosittelen muuten myös Richard Masonin Meren huoneissa.